torstai 25. joulukuuta 2014

Norjalaiset naparetkellä

Vuonna 2011 tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä, kun Roald Amudsen valloitti etelänavan. Neljän norjalaismiehen retkikunta päätti kunnioittaa Amudsenin saavutusta ja kulkea täsmälleen saman reitin. Yksi projektin toteuttajajäsenistä oli Stein P. Aasheim, joka julkaisi kokemuksestaan kirjan Hiihtovaellus etelänavalle: eräretki Roald Amundsenin jäljissä.

Suomalaislukijoille tämän uudemman naparetkeilijäseurueen tutuin nimi lienee kuitenkin ex-mestarihiihtäjä Vegard Ulvang. Hänen lisäkseen matkalle lähtivät historoitsija Harald Dag Jølle, Norjan napainstituutin johtaja Jan-Gunnar Winther sekä kirjailija ja erämies Stein P. Aasheim. (Alunperin mukaan piti lähteä myös hankkeen toisen alkuunpanijan Rolf Baen, mutta hän valitettavasti menehtyi vuonna 2008 tapahtuneessa onnettomuudessa K2-vuorella Pakistanissa.)

Erona Amundsenin retkikunnan varustukseen ovat nykyajan sankareilla ennen kaikkea modernit tietoliikenneyhteydet, GPS, tekniset vaatteet, kevyet teltat ja loppunsa hiottu retkimuona. Osan matkasta voi myös nykypäivänä taittaa vetopurjeella, käyttäen tuulta apuna nopeuden kasvattamiseen, mistä vaihtoehdosta Amundsen tuskin olisi osannut edes uneksua. 

Nykyiset hyvin varustautuneet naparetkeilijät nauttivat ateriabrikettejä, keksejä ja suklaata, sata vuotta sitten matkanneet norjalaiset söivät hylkeenlihan ohella mm. osan vetokoiristaan (Nykyaikana napa-alueelle on kiellettyä viedä koiria, eikä vetoeläinten käyttämistä ruokalistan täydennyksenä varmasti katsota kovinkaan eettiseksi ruokahuoltoratkaisuksi). 

Kaltaistani kylmää ja talvea inhoavaa, mukavuudenhaluista maallikkoa ahdistaa ajatuskin päälle -35 C:n pakkasesta, tuulesta ja lumimyrskyistä sekä pitkistä päivämatkoista suksien päällä laduttomassa ja rankassa maastossa, painavaa ahkiota perässä hinaten. Hankaumat, rakot ja puuton maisema eivät nekään varsinaisesti houkuttele. 

Aasheim kuitenkin on viehättynyt napaluonnon vaihtelusta, jäävuorista, kinoksista ja korkeasta taivaasta. Hän kuvailee laveaa maisemaa, hiihtäjien tunnelmia ja vaikeuksia, joita seurue kohtaa taivaltaessaan Amudsenin reittiä. 

Hiihtäjillä on hyvä yhteishenki, toisten naamaan kyllästymistä ehkäistään vaihtamalla säännöllisin väliajoin telttakaveria. Matkakumppanit kertoilevat tarinoita, valokuvaavat ja pitävät yhteyttä ulkomaailmaan Facebookin, blogin ja sateliittipuhelimen avulla. 

Amundsen puolestaan piti vaikutelmistaan päiväkirjaa, se oli kameran ohella hänen ainoa tallennusvälineensä hyisen kylmällä matkalla. Amundsenin aikana etelänapa oli kartoittamaton, vielä paljon tylympi ja arvaamattomampi kohde kuin nykypäivänä, jolloin käytettävissä ovat kartat, tietotekniikka ja edeltäjien kokemukset.

Aasheimin ja kumppaneiden tavoitteena on ehtiä taittaa Amudsenin matka samassa ajassa kuin tiedemies sata vuotta sitten, ehtiä kotiin joulunviettoon ja päästä osaksi joulukuun 14. päivä pidettäviä virallisia valtiollisia juhlallisuuksia, joiden kunniavieraaksi napamantereelle lennätetään pääministeri Jens Stoltenberg. 

Matkaan lähdetään marraskuun alkupuolella ja kaikkiaan taipaleeseen kuluu 44 päivää. Välillä asetettu tavoite tuntuu utopistiselta, väliin retkeilijät ovat yksimielisen varmoja onnistumisestaan - kirjailija kuvailee, miten yksikään hiihtotaival ei ole samanlainen, helppoa ja keveää päivää voivat seurata tukalat olosuhteet, jotka vetävät sekä motivaation että voimat alamaihin.

Asiaa sen kummemmin tuntemattomalle lukijalle on hiukan ikävää, että jännitys tavoitteeseen pääsemisen suhteen "pilaantuu" jo kirjan esittelytekstissä: norjalaiset ehtivät kuin ehtivätkin ajoissa asettamaansa maaliin. Aasheimilla on kuitenkin pieni yllätys kerrottavanaan: vain kaksi vuoden 2011 retkeilijää hiihtää koko Amundsenin reitin, kaksi muuta leiskauttavat juhlapaikalle lentokoneen kyydissä. 44 päivää napajäätiköllä on kuitenkin kunnioitettava saavutus, suoritettiin loppumatka sitten millä tahansa keinoin!

Aasheimin kirja kuljettaa rinnan kahta kertomusta: hän vertailee omaa ja Amundsenin kokemusta, kertoilee naparetkien historiasta, varusteiden erosta ja alueen maantieteellisistä erikoisuuksista. Teksti etenee soljuvasti ja vähäeleisesti, mutta lukijan mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, vaikka hiihtoretkeily ultrakylmissä olosuhteissa ei varsinaisesti kuuluisikaan lempiaiheisiin. Kirjailija ei syyllisty rasittavaan ylisanoilla maalailuun, mutta ei myöskään tee kohdatuista vaikeuksista amerikkalaistyylistä selviytymisdraamaa. (Mutta voi, kun sen jännityksen olisi saanut pidettyä yllä koko kirjan ajan - ehtivätkö hiihtäjät päihittää Amundsenin, vai joutuvatko myöntämään, että edeltäjä oli sitkeämpi ja nopeampi huolimatta kaikesta nykyaikaisesta suunnistus- ja retkeilyvälineistöstä.) Huumoriakaan Aasheim ei unohda, mikä on positiivista.

Etukäteen mietin, josko naparetkeilykirja jaksaisi kannatella lukuintoani yllä, mutta Aasheimin kirja olikin mielenkiintoinen, asiapitoinen ja viihdyttävä. Kuvitus syventää tekstiä, joskin voi hieman narista siitä, että leireistä ja retkeilijöiden ns. arkielämästä olisi ollut mukava nähdä enemmänkin otoksia, samoin kuin Etelänavan maisemista - nyt valokuvat ovat hiihtopainotteisia. Mutta tämä nyt on jo ehkä asiatonta narinaa muuten tyylikkäästi toteutetun kirjan äärellä!

Matka- ja eräretkikirjallisuuden kuluttajille tätä raporttia voi suositella huoletta, eivätkä kaltaiseni aiheesta erityisesti intoilemattomatkaan tunne hinkua jättää kirjaa kesken. 

Arvosana 8½/10

Stein P. Aasheim
Hiihtovaellus etelänavalle - eräretki Roald Amundsenin jäljissä
(I Roald Amudsens skispor - Kappløpet til Sørpolen - 100 år etter)
Suom. Susanna Paarma
199 sivua
Gummerus 2014

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti